Huhtikuu muuttui elokuuhun. Mistähän sitä aloittaisi? En olisi toivonut näin käyvän, mutta elämässä asiat eivät aina mene niin kuin haluaa. Kuntoilu oli keväällä jo hyvällä mallilla, mutta sitten tuli jotain, joka muutenkin muuttikaiken. Juurikin liikkuessa, liikunnantunnilla, kolautin jalkaani hitusen. Eikä se sitten ollutkaan mikään pieni tälli, vaan todella syvä haava jalassa. Johonkin kentänreunan muovimetallistödeemiin onnistuin varmaani saamaa ja siinä ei ollut paljon itkun pitelemistä. En kylläkään paljon tuntenut kipua, koska oli niin kylmä ja oltiin pelattu paljain jaloin. Mutta terveyskeskuksessa todettiin, että siihen laitettaisiin tikkejä. Minä piikkikammoisena siinä sitten jonkinmoiden paniikkikohtauksen sain, ja rauhoittavilla selvisin ompelun. Haava oli osittain varpaan välissä, joten se oli todella kipeä. Ja vaikea ommella! Melkein kaksi viikkoa ne tikit siinä olivat, ensimmäiseen viikkoon en pystynyt edes kävellä ja toisella viikolla vauhti oli todella hidasta.
Siihen jäi silloin minun lenkkeilyt. Sitten kun vain sain kävellä, niin ei sekään enää maittanut. Liikunta ja koko tämä blogi jäi melkeimpä kokonaan, koska en osannut vain aloittaa. Alkoi kesäloma, muutama lomareissu, muutama salikerta, vain koneella makaaminen, ripari, jolla kunto ja itsetunto kohosivat pilvissä, viikon kuume. Ja taas oltiin kunnon suhteen pohjalukemissa, onneksi sentään itsetuntoa alkaa jo hitusen löytymään. Kuka sitä olisi uskonut että riparilla, jota pelkäsin aivan liikaa olisi elämää mullistavia tekijöitä. En ainakaan minä, mutta onneksi oli niin.
Nyt sitten koulu alkaa ensi viikolla ja haluan salille. Ilmastoidulle sellaiselle. Haluan sali ja ruokaohjelmat. Haluan päästä takaisin rytmiin. Haluan lenkkeillä viileänä syysiltana. Haluan olla viisitoista. Haluan painaa kahdeksankymmentä kiloa. Haluan elää! Haluan vain jatkaa.
